Heräsin aamulla ja tajusin, että sataa vettä. Päätin pitää sadetta aamupäivän ja aloin järjestelemään uhareiden koordinaattiongelmia. Tuusasin niitä ja muita hommia aamupäivän ja kun näytti, että sade helpottaa, lähdin maastoon. Ja kissanpaskat; sade vain yltyi ja tunnissa olin aiva märkä, kuten myös kartat, karttalaukku ja koirat. Puhumattakaan siitä, että puskassa oli niin pimeää, että kun otin kämmekän yksittäisen kukan käteeni, se hajosi ja liimautui käsiin kiinni enkä mitenkään päin saanut selvää, onko alimpien terälehtien leveys sama, eri vai mikä. Sääskenvalkkua ei näkynyt, koska sinne pimeimpään pöheikköön ei ollut asiaa. Tulin takaisin hotelliin vettä valuvana ja tein taas toimistohommia. Huomenna pitäisi olla kelvollinen ilma, mikä tietää sitä, että lähdemme Pönkeröisten kanssa taaplaamaan tulevia voimajohtoyhteyksiä ja kämmekät & noidanlukot säästetään iltaan ja/tai perjantaille. Tässä vaiheessa kesää sitä aina miettii, että tätäkö minä koko talven odotin - itikoita, sadepäiviä ja huonosti nukuttuja hotelliöitä. Samassa yhteydessä tulee mieleen myös se, että kaikki muut metsäopistokaverit tekevät siistejä sisähommia, minä olen ainoa, joka rämpii metsässä. Ammatinvalinta- ja asennekysymys, I suppose.